Isäni Johannes Rantala syntyi 25.10.1928 Salmin kunnan Karkun kylässä Rantala-nimisellä kotitilallaan Laatokan rannalla ja kuoli 5.10.2009 yhdeksän kuukautta vaimonsa poismenon jälkeen Pielaveden terveyskeskuksen vuodeosastolla. Isä asui koko aikuisen elämänsä Pielavedellä, ensin pienessä mökissä Väkinäisentiellä ja sitten myöhemmin rakennuttamassaan omakotitalossa samaisella paikalla. Väkinäisentie muuttui josku 70-luvulla Kisapoluksi ja kotitalomme uusi osoite oli Kisapolku 19, 72400 Pielavesi. 

Olen tutkinut isäni sukua ja selville saamani tiedot olen tallentanut geni.comiin rakentamaani sukupuuhun. Tiedot löytyvät, kun kirjoitat hakukenttään isäni nimen.

Isälläni on ollut kahdeksan sisarusta. Sisarukset ikäjärjestyksessä ovat: Maria, Mikko, Veera, Olga, Joann, Aleksandr, Aleksandra, Nadesha ja viimeisenä eli nuorimmaisena isä Johannes. Huomasin tietoja geniin tallentaessani, että isäni Joann-veli kuoli kolmen vuoden ja yhden päivän ikäisenä ja Anna mummo synnytti seuraavana päivänä Aleksandr-veljen.

Isan sisaruksista Santtu (Aleksandr -> Aleksander), Veera (Vera) Kupiainen, Nadja (Nadesha) Bodin ja Mikko menehtyivät sydänhalvaukseen. Sisaruksista ainakin Sanni ja isä sairastuivat dementiaan. Isällä oli Levyn kappaletauti-epäily, jota ei kuitenkaan koskaan todettu varmaksi, koska isä ei omien sanojensa mukaan halunnut "piippua päähänsä" eli ei halunnut, että olisi tehty reikä kalloon ja otettu koepala. Sannin dementialajia en tiedä. Olgan kohtalo oli kova, hän joutui 20-vuotiaana (isän sanojen mukaan köysissä) Oulun mielisairaalaan ja vietti siellä koko elämänsä. Olga kuoli 82-vuotiaana. En ihmetele Olgan sairastumista yhtään, sillä elämä ei ole voinut olla helppoa, kun hän joutui 15-vuotiaana vastuuseen muista sisaruksistaan sekä perheen karjasta ja kaikista muista töistä yhdessä vanhemman siskonsa Veeran kanssa. Ukki oli isäni kertoman mukaan kesät kipparina Laatokalla ja talvet hän kalasti ammattimaisesti. Siitäkin syystä kahden vanhimman tyttären on pitänyt huolehtia perheestä, sillä en muista isän kertoneen, että heidän kotonaan olisi ollut työntekijää. Ukin rajanaapurina asui laivanvarustaja Ragnar Nordström, luulen ukin olleen kipparina yhdessä hänen laivoistaan. Ragnarista tietää enemmän wikipedia.

Ivan-ukki ei isän sanojen mukaan mennyt koskaan uusiin naimisiin, vaikka jäikin leskeksi verrattaen nuorena. Ukki asui vanhuuden päivänsä vanhimman poikansa Mikon luona Juvalla (muistan isän kertoneen ukin asuneen myös Sanni-tyttärensä luona Tyypekissä Säviällä), josta isä ja Mikko olivat saaneet korvaustilan.Isäni oli kuitenkin myynyt pilkkahintaan tilan veljelleen nuoruuden hölmöydessään. Mikko kuitenkin kuoli lapsettomana ja tilan arvosta palautui viides osa isälle. Muut osat menivät isän veljen Aleksanderin (Ale, Santtu, Santeri) pojalle Arille, siskojen Veera Kupiaisen, Aleksandran (Sanni) Bundan ja Nadja Bodinin perikunnille. Ukki on  haudattu Juvalle, jossa hän asui Mikko sedän luona. Hän nukkuu samassa haudassa Mikko-poikansa kanssa ja samaan hautaan on haudattu myös Mikon vaimo Hulda. Mikosta olisi myös paljon hauskoja tarinoita, häntä mm. sanottiin Pakinmaan insinööriksi, koska rakensin itselleen tuulivoimalan. Mikko myös rakensi pihavajassa ison merikelpoisen veneen, jota ei kuitenkaan koskaan saatu käyttöön, vene kun oli niin iso, ettei se mahtunut ulos vajan ovista. Mikolle ei ollut muuta kulkuvälinettä kuin mopo. Hän jopa kävi Juvalta Pielavedelläkin kylässä mopolla ajaen. Isä korjaili Mikon mopoa hänen kyläillessä Pielavedellä. Isä aina naureskeli hyväntahtoisesti veljelleen, joka oli todellinen oman tiensä kulkija. Isä kertoi myös hauskaa tarinaa Mikon hautajaisista: Mikon arkun kantajat eivät oikein olleet hallinneet arkun laskemista, joten se paukahti mennä pääpuoli edellä hautaan. Mikon leski Hulda oli todennut ykskantaan, että Mikko teki vielä kuoltuaan voltin. Tuosta voisi päätellä, että Mikko-setäkin oli aika vilkas tapaus.

Isän veli Mikko oli taitava käsistään kuten isäkin. Isä kertoi useasti ja harmitellen siitä, kun veli-Mikko oli Ivan-ukin kanssa rakentanut heille uuden talon juuri ennen sotia. Talossa oli ollut koko kylän ensimmäinen peltikattokin. Sodan ja evakkoonlähdön takia perhe ei edes ehtinyt muuttaa taloon. Talossa toimi sodan jälkeen ainakin venäläisten postikonttori. Mökistä on kuvia isän profiilissa geni.comissa.

Isän sisko Naimi (Nadesha) kuoli Ruotsissa ja meillä on siellä kaksi ummikkoruotsalaista serkkua, joihin emme ole pitäneet yhteyttä. Veera Kupiaisesta en tiedä muuta kuin että hänelläkin on lapsia. Santulla eli Alella (Aleksandr) on yksi poika, Ari, ja hän asuu Järvenpäässä. Hänellä on ainakin yksi poika. Sanni-sisko asui ikänsä Pielavedellä, Tyybäckin tilalla. Sannin lapsia ovat Raili, Raija, Anneli ja Maire. Mikko ja Olga jäivät lapsettomiksi, Olga oli luonnollisesti myös naimaton, koska vietti koko aikuisikänsä mielisairaalassa.

Isän kuolinilmoitukseen valitsimme seuraavanlaisen runon:

Yönä kauniin syksyisen
pysähtyi sydän kultainen.
Voimasi uupui, olit väsynyt niin,
me katsoimme silmiisi sammuviin.
Lähtösi vaikea kestää on
on surumme suuri ja sanaton.
On seuranas sulla nyt enkeleitä,
me hyvästelemme, silmissä kyyneleitä. 

Runo yhdisteltiin kahdesta eri runosta ja se kuvaa hyvin isän viimeisiä hetkiä. Olimme Erjan, Merjan ja Jarin kanssa isän vierellä loppuun asti, minä istuin koko ajan isän vierellä ja pidin häntä kädestä. Kerroin isälle monta kertaa, miten hyvä isä hän oli ja toivotin hyvää matkaa. Suru on suuri, varsinkin kun äidin kuolemastakaan ei ole kuin vasta 9 kuukautta. Toivon isälle ja äidille onnellista iäisyysmatkaa, nyt he saavat vihdoikin olla yhdessä vailla murheita ja tuskia. Isän elämänlaatu oli viimesen vuoden aikana sellainen, ettei elämä enää ollut elämisen arvoista.

Isä eli todella kovan elämän. Tämän päivän vellihousumiehille tässä olisi hyvää luettavaa, toivottavasti joku nuori mies eksyy tämän kirjoituksen lukemaan. Isä ja äiti olivat todella periaatteen ihmisiä, eivätkä menneet mistään hinnasta kuntaan eli hakemaan sosiaaliapua, joten välillä elämä oli todella niukkaa selviämistaistelua. Mieluummin kuin haki apua, isä kävi töissä Iisalmessa, jonne päästäkseen hänen täytyi ajaa pitkä mopolla, jonka jälkeen hän pääsi Lennättimen (myöhemmin Tele, myöhemmin Sonera, joka sitten myytiin ruotsalaisille) auton kyytiin. 

Laitan tähän vielä Isäni Johannes (Jukka) Rantalan ja hänen vaimonsa Aleksandra (Sanni) Rantalan, os. Soiru (alkup. Tiihanov) lapset:

Anita Anneli 1959 (isä ja äiti menivät naimisiin kesällä 1959, Anita syntyi lokakuun lopulla), Merja Tuulikki 1961, Jari Johannes 1963, Tarja Helena 1966 ja Erja Elina 1969. Äidillä oli jo avioliittoon mennessään kaksi lasta, Seija Ksenia Soiru ja Erkki Juhani (Jussi) Soiru.

Ja nyt muistokirjoitukseen:

"Isän muistolle

Isäni Johannes Rantala syntyi kuudentena lapsena Salmin kunnan Karkun kylässä maanviljelijän ja laivurin, Ivan Rantalan ja hänen vaimonsa Annan (omaa sukua Laapotti (Lapoti)) perheeseen. Kansan suussa vanhempia kutsuttiin Foman Ivaniksi ja Annaksi, koska Ivanin isän etunimi oli Foma (Ivanov Rantala). 

Isä kertoi ukin olleen rikas mies, mutta liian hyväluontoinen, koska oli antanut Karkussa rahaa lainaksi ilman velkakirjoja eikä saanut rahojaan koskaan takaisin. Näin isälle on kertonut Mikko-veli, jonka luona Ivan-ukki asui Juvalla korvaustilalla, jonka Ivan sai Neuvostoliitolle sodan myötä menetetyn tilansa tilalle. Isä möi osuutensa Mikolle pilkkahintaan, mutta sai viidesosan tilan arvosta, kun Mikko-setä kuoli lapsettomana. Mikolla ja hänen vaimollaan Huldalla oli keskinäinen testamentti eli Hulda peri Mikon omaisuuden tämän kuoltua. Hulda olisi voinut jättää omaisuuden omille sukulaisilleen, mutta hänen viimeinen tahtonsa oli, että omaisuus jaetaan hänen ja Mikon sukulaisten kesken. Mikon osuus meni siten perikunnaa viidelle osakkaalle: Veera Kupiaisen lapsille, Aleksanterin Ari-pojalle, Aleksandra Bundan Raili-, Raija-, Maire- ja Anneli-tyttärille, Nadja Bodinin kahdelle pojalle sekä isällemme, ainoalle Ivan ja Anna Rantalan lapsista hengissä olleelle sisarukselle. 

Isän äiti Anna kuoli, kun isä oli vajaan kahden vuoden ikäinen. Isä kertoi mummon kuolleen sydänhalvaukseen ja kirkonkirjat vahvistavat tämän tiedon. Sanni-siskon tytär muisteli äitinsä kertoneen, että Anna-mummo hukkui, mutta se ei pidä paikkaansa.

Vanhimmat siskot Veera Olga joutui 15-vuotiaana ottamaan vastuun seitsemästä nuoremmasta sisaruksestaan sekä navetta- ja kotitöistä. Isä muisti Olgan vahvana ja turvallisena äitihahmona. Isä kertoi, kuinka ukki oli joskus tarttunut uuniranstakkaan aikomuksena antaa selkään isälle. Olga oli tarttunut ukkia lujasti ranteesta ja kieltänyt painokkaasti lyömästä lasta. Ukki oli totellut ja isä oli jäänyt sillä kertaa vaille selkäsaunaa.

Olga sairastui mieleltään ollessaan n. 20-vuotias ja isän kertoman mukaan "Olka vietiin köysissä reellä Oulun lääninsairaalaan". Isä oli tällöin ollut n. seitsenvuotias. Olgan sairastumista ei voi ihmetellä, sillä kukaan ei voi säilyä terveenä siinä tilanteessa, johon Olga oli äitinsä kuoltua joutunut. Hän oli vielä lapsi itsekin eikä kestänyt henkisesti vastuuta lapsista eikä myöskään sitä työtakkaa, joka tilan myötä hänelle lankesi. Olga oli Oulun mielisairaalassa koko elämänsä, 82-vuotiaaksi eli 62 vuotta. Olgalle oli mm. tehty lobotomia-leikkaus, näin kertoi hautajaisissa ollut hoitaja. Kun kysyin hoitajalta, saisimmeko Olgaa koskevat paperit luettavaksemme, hän kielsi asian kiivaasti, suorastaan vihaisesti: "Te ette tule koskaan saamaan niitä papereita". Olisipa mielenkiintoista saada tietää, mitä papereissa oikein on, koska hoitaja näin sanoi. Ehkäpä seuraava sukupolvi saa ne luettavakseen, ainakin asiaa kannattaa selvittää.

Isä oli käynyt kerran nuorena katsomassa Olgaa ja sanonut tälle, että Johannes-veli tässä, tunnetko. Olga oli sanonut, että ei mulla ole veljiä, mikä ukko lienet. Olgan luona käyminen oli hankalaa, kun ei ollut mitään muuta kulkuvälinettä kuin mopo eikä ison lapsilauman takia rahaa käydä Oulussa linja-autolla tai junalla ja vielä vähemmän taksilla.

Tein aikoinaan Olgan perukirjan, koska Olgalta ei jäänyt muuta kuin vähän rahaa ja hopeinen Kalevala-rannekoru. Sen pidin itselläni palkkiona perukirjan teosta ja muistona kaukaiseksi jääneestä tädistäni. Korun olen antanut vanhimmalle tyttärelleni Jennalle ja pyytänyt häntä säilyttämään sen ja antamaan sen edelleen omalle lapselleen, kun sen aika koittaa. Onko rannekoru ehkä Anna-mummon peruja? Kuka tietää. Tuskin Olga sitä itselleen on kuitenkaan ostanut.

Isä muisteli usein Karjalassa vietettyä lapsuuttaan, esimerkiksi sitä kuinka oli 9-vuotiaana hiipinyt kavereidesa kanssa Karkun kylän myllyyn. Pojannaskalit olivat löytäneet myllärin nukkumasta myllytuvan penkiltä ja äkänneet pöydällä olleen taskukellon. Pojat olivat napanneet kellon mukaansa, hypänneet veneeseen ja soudelleet pitkin jokea. He olivat purkaneet kellon veneessä ja tehneet rattaista hyrriä. Aikansa leikittyään pojat olivat viskanneet kellonosat jokeen. Kiinnihän pojat tempustaan jäivät ja joutuivat oikeuden eteen. Oikeus määräsi kullekin kympin sakon, jonka muiden poikien isät maksoivat, mutta Ivan-ukki ei suostunut maksamaan sakkoja. Hän oli ollut sitä mieltä, että pojan pitää itse kärsiä tekojensa seuraukset. Luulen, että ukki oli lopen väsynyt pahakuriseen nuorimmaiseen. Ukki oli kesät laivan kipparina (ehkä rajanaapurina asuneen naapurinsa, laivanvarustaja Ragnar Nordströmin laivojen?) ja talvet hän kalasti ammattiaisesti, joten lasten hoito ja ehkä myöskin kasvatus jäi vanhimpien sisarusten vastuulle. Arvata saattaa, ettei sisarilla ollut taitoja kurinpitoon, joten varsinkin nuorimmaisesta sisaruksesta eli isästäni tuli luonnollisesti vilkas ja vallaton. Kun ukki siis kieltäytyi maksamasta kellon varastamisesta annettuja sakkoja, joutui isä Pernasaaren poikakotiin. Isä kertoi muiden poikien isien maksaneen sakot. Muistan olleeni vihainen siitä, ettei ukki pelastanut omaa lastaan kurjalta kasvatuslaitokselta yhden kympin takia.

Poikakodissa rakkautta tärkeämpänä pidettiin kuria ja työtä, niinpä pojat tekivätkin pitkät päivät maatilatöitä ja urheilivat illat. Maatilatöiden ansiosta isä taisi kasvinviljelyn ja hän kasvattikin kotona Kisapolulla kaikki kasvikset ja juurekset sekä hoisi marjapensaat ja omenapuut. Isä kertoi olleensa hyvä telinevoimistelussa, mutta oli joutunut lopettamaan sen harrastamisen, sillä aina jättiläistä tehdessään häneltä oli mennyt taju. Poikakodin työtekijät, pamput, kuten pojat heitä nimittivät, olivat säälimättömiä ja väkivaltaisia. Isä kertoi, kuinka oli kärähtänyt tupakanpoltosta navetan takana, isä kun oli aloittanut tupakoinnin heti poikakotiin jouduttuaan eli 9-vuotiaana. Kun pamppu oli yllättänyt isän tupakalta, oli isä viskannut sätkän nopeasti lantakasaan. Pamppu oli ensin pakottanut syömään sätkän lantakasasta ja oli sitten hakenut muita pamppuja. Yhdessä he olivat pieksäneet isän. Isä kertoi, että joillekin pojille selkään annettiin kolmeen kertaan peräkkäin, ensin vitsoilla, sitten rimoilla ja vielä viholaisilla. Ei siis ollut ihme, ettei isän ollut helppoa näyttää tunteita tai antaa hellyyttä, sillä tällaiset kokemukset kovettavat kenet tahansa. Tuskin kaikki pojat ovat selvinneet selväjärkisenäkään tuollaisesta kohtelusta. Isä pystyi kuitenkin kantamaan perheestään täyden vastuun ja luomaan turvallisen kodin omille lapsilleen, rankasta lapsuudestaan huolimatta. Oman isän hylkääminen aiheutti varmasti myös sen, ettei isä koskaan hylännyt omia lapsiaan. Isä maksoi nurisematta kaikki vahingot, joita aiheutimme vaikkakin saimme ansaitusti huutia tekemisistämme. Muistan myös, kuinka isä ja äiti aina sanoivat, että kotona on aina ovet auki ja kotiin olette aina tervetulleita, tapahtuipa mitä tahansa. Se oli lohdullinen tieto maailmalle lähtöä tehdessä.

Monta kertaa olen miettinyt, kuinka kummassa isä ja äiti jaksoivat ison lapsilauman kanssa, kun molemmat olivat sodan jaloista kotoaan ajettuina rikkoutuneita ja kärsineitä ihmisiä, isällä vielä takanaan edellä kertomani kova kohtelu poikakodissa. Harmittelen sitä, että olin niin villi ja tottelematon, kuten olivat pari muutakin sisarustani. Voi jos saisin sen asian muuttaa, niin olisin paljon kiltimpi ja kuuliaisempi lapsi ja osoittaisin vanhemmilleni suurempaa arvostusta, sillä sen he olisivat todellakin ansainneet. Menneisyyttä ei voi kuitenkaan muuttaa ja siihen on tyytyminen. Ehkä isä ja äiti kuitenkin ymmärsivät, että me kaikki lapset rakastimme heitä.

Koin lapsuudessa olleeni rakastettu ja ihmettelen suuresti isän ja äidin voimavaroja. Kotona oli aina siistiä, vaatteemme olivat aina puhtaat ja ruokaa oli aina tarjolla riittävästi. Jouluisin saimme lahjoja ja kaikkina juhlapyhinä äiti leipoi karjalaisia leivonnaisia ja laittoi muutkin perinneruuat. Oli laatikot ja Karjalan paistit jouluisin, pääsiäisenä rahkapiirakat, Vappuna simat ja munkit jne. Karjalanpiirakoitakin äiti paistoi usein ja opetti minutkin tekemään niitä. Olen noudattanut itse perinteitä lasteni ollessa pieniä ja toivonkin, että he muistaisivat perinteet ja vaalisivat niitä omia lapsiaan kasvattaessaan. Vanhin tyttäreni, jolla on jo lapsi, Jimi-poika, näyttää ainakin vaalivan kotona oppimiaan juhlaperinteitä.

Toki isä poikakodissa ollessaan oppi myös tärkeitä taitoja. Isä oppi paljon maatilan töistä ja olikin taitava kasvimaan hoidossa, kuten edellä kerroin. Isä oli myös erittäin taitava luudan tekijä, luudat olivat siistejä ja kestäviä. Kerran oli Rajasuon Matti valitellut isälle, kun mitkään luudat eivät kestä navetassa, vaan kuluvat hetkessä loppuun. Isä oli antanut Matille itsetekemänsä luudan ja oli neuvonut, että kun liotat luutaa kuumassa vedessä ennen käyttöönottoa, niin se varmasti kestää. Isä oli myös sanonut Matille, että JOS tämä luuta ei kestä, niin minä teen sulle sata luutaa ilmaiseksi. Ilmeisesti luuta oli kestänyt, sillä Matti ei tullut ilmaisia luutia pyytämään. Minulla on vielä tallessa isän tekemä luuta, jonka pelastin Kisapolulta liiterin ylisiltä ja täytyy sanoa, että se on siistiä ja kaunista työtä.

Nuoruusaikainen  elämä ei ollut isälle helppo sekään. Välillä isä oli joutunut näkemään suorannaista nälkää. Muistan kuinka hän kertoi useasti, että kerran hänellä oli ollut koko viikon eväiksi vain ranskanpulla ja litra maitoa. Isän oli pitänyt näiden eväiden voimalla kävellä rautateitä pitkin Kajaanista Ouluun hätäaputöihin. Isä aina korosti meille, kuinka vaikeata elämä oli, kun ei ollut isää tai äitiä, joihin turvautua kuten meillä oli. Isän elämä ei ollut helppoa myöhemminkään, isä esimerkiksi kulki mopolla töissä kesät talvet. Muistelen hänen kertoneen, että hänen piti ajaa mopolla lähelle Iisalmen rajaa, josta oli sitten päässyt Tele-auton kyytiin ja että monesti oli ollut niin kova pakkanen, että rukkaset olivat jäätyneet mopon sarviin kiinni. Isän oli pitänyt välillä juosta mopon vierellä, ettei olisi kokonaan jäätynyt itsekin. Työ valtion palveluksessa oli kuitenkin tärkeä isälle, sen ansiosta pitkä mutta kapea leipä perheellemme oli taattu ja sen ansiosta isä uskaltautui rakentamaan uuden omakotitalon vanhan, äidin tädiltään perimän pienen (äiti merkitsi kaikkiin lomakkeisiin sen pinta-alaksi 24 m2, en sitten tiedä oliko se oikea koko) tilalle Kisapolulle vuonna 1974. Isä ja äiti olivat ylpeitä saavutuksestaan, uudesta kodistamme, jonka olivat yhdessä ponnistellen saaneet aikaiseksi.

Isän ja äidin oli raskasta luopua talosta vanhuuden päivillään. Vaikka äiti halvaantui 55-vuotiaana, he asuivat vielä melkein 15 vuotta kotitalossamme isän hoitaessa kotia yhä enemmän, kun aika kului ja äidin kunto hiljalleen huononi. Isä ja äiti möivät talon vuonna 1999, kun asuminen siinä kävi mahdottomaksi ja muuttivat kerrostalokaksioon Karjalantielle. Noin vuoden kuluttua tästä äiti meni niin huonoon kuntoon, että hän joutui vanhustyönkeskukseen ja isä joutui muuttamaan vanhustyönkeskukseen vuonna 2004, kun alkoi kärsiä pahoista tasapaino-ongelmista. Äidin niin kuin isänkin kunnon huononeminen johtui luultavasti siitä, ettei hänellä ollut kerrostaloasunnossa mitään tekemistä eikä siten myöskään ollut mitään kuntouttavaa liikuntaa. Kunpa me lapset olisimme auttaneet isää ja äitiä enemmän omakotitalon hoidossa tai hommanneet heille apua heidän asuessaan omakotitalossa, niin he olisivat ehkä eläneet terveenä pidempään eikä heidän ehkä olisi tarvinnut kitua kuoliaaksi terveyskeskuksessa. Ja oisimmepa ymmärtäneet saada isän ja äidin liikkumaan, että olisivat pysyneet kunnossa. Jos he olisivat voineet asua omakotitalossa, olisi liikuntaa ollut enemmän. Myöhäistä asiaa on enää murhetia, mutta olkoon tämä kokemustieto neuvona omille lapsillemme.

Kun isä ja äiti asuivat kerrostalokaksiossa, autoimme heitä sitten liikaakin, kun siivosimme, teimme ruuat ja tiskasimme heille valmiiksi. Tämä oli varmasti yksi syy siihen, että isän ja äidin kunto romahti. Tässä taas on oppimisen paikka omille lapsillemme: Ei saa auttaa vanhempiaan niin paljon, että heidän kuntonsa romahtaa. Siivoamista ja muuta auttamista tärkeämpää on vain avustaa, jotta vanhemmat pysyvät kunnossa ja tärkeää on myös vanhusten ulkoiluttaminen sekä heidän kanssaan seurustelu ja vanhojen muistelu. Tällä tavoin vanhukset pysyvät kunnossa ja heidän muistinsa virkeänä ja näin toimien he ehkä jopa pystyvät asumaan kotona loppuelämänsä joutumatta välinpitämättömien ihmisten hoidettaviksi.

Äiti halvaantui vuonna 1985 ja isästä tuli äidin omaishoitaja. Isä hoisi äitiä mielellään eikä kokenut sitä velvollisuutena vaan teki sen omasta tahdostaan, näin hän on eräälle lääkärille kertonut. Olikin ihana seurata, kuinka isä ja äiti rakastuivat toisiinsa uudelleen kahden jäätyään ja rakkaus kesti loppuun saakka. Muistan isän noina aikoina sanoneen sanoneen, että silloin hän vasta tajusi, miten paljon äidillä oli ollut työtä kotona. Isähän joutui äidin halvaannuttua ja kunnon hitaasti huononnuttua tekemään vuosi vuodelta enemmän kodinhoitotöitä. Usein isä sanoi myös, että "emäntä on ollut työmiehen vaimona yksi niitä parhaita" tarkoittaen äidin ahkeruutta ja perheelle omistautuneisuutta. Äitiä Kisapolulla hoitaessaan ja kodin askareista huolehtiessaan isästä tuli hyvä ruuanlaittaja. Vanhimmat lapsenlapsetkin muistavat vieläkin, kuinka uskomattoman maukasta isän tekemä Karjalanpaisti oli. Katsoin monta kertaa vierestä, miten isä paistin teki, mutta en koskaan oppinut tekemään sellaista paistia kuin isä. Lapsuudesta muistan kerran, kun äiti joutui sydänkohtauksen takia sairaalaan ja isä joutui tekemään meille ruuan. Isä keitti perunoita ja teki makkarakastiketta. Kastike oli tosi vaaleaa ja paakkuista, ehkä vähän oudon makuistakin, mutta sen verran älysin nuoresta iästäni huolimatta, että kehuin ja kiittelin ruokaa ja söin napisematta. Olihan se todella harvinaista, että isä kokkasi. Joskus isä saattoi illalla paistaa pottuja ja laittoi sitten pöytään jo valmiiksi useamman haarukan, koska arvasi, että osanottajia kyllä ilmaantuisi, kunhan potut valmistuisi. Isä nosti pannun patalapun päälle keskelle pöytää ja siitä sitten jokainen kotona ollut nokki pottupaloja suuhunsa. Ja koska isä kalasti paljon, hän myös paistoi usein kalaa iltapalaksi. Ruisjauho-suolaseoksessa pyöritelty, voissa paistettu hauki tai ahvenet sulivat suuhun. Suolaa isän tekemissä ruuissa oli riittävästi. Jos äidin tekemä ruoka oli tuimaa eli vähäsuolaista, totesi isä, että "on taas emäntä säästänyt halvimmassa mausteessa".

Isä oli erittäin taitava käsistään ja korjasi kotona kaiken itse samoin kuin teki myös kaikki remonttihommat. Isä sanoin aina, että köyhyys tekee ihmisestä taitavan ja se kyllä pitää paikkansa. Muistan, että isä osasi korjata kaikki kodin vehkeet sähkövatkaimesta moottorisahaan. Oman moponsa isä korjasi aina, purki osiksi ja kokosi takaisin. Ja isä oli moponkorjaushommissa tarkka, pesi jokaisen osan bensalla ennen kuin laittoi osat takaisin paikoilleen. Tilasipa isä kerran mopoon sellaiset osat, jotka nostivat sen tehon kevytmoottoripyörän tasolle. Isä kertoi, että häntä suututti, kun pojanklopit ajoivat aina Säviään menevällä tiellä ohi (isä kävi Tyypekissä siskonsa luona usein ja kalasti sekä marjasti niillä seuduilla) ja siksi hän päätti vähän virittää mopoa. Myöhemmin olivat pojat taas alkaneet isän kanssa kilpasille, mutta isäpä olikin vääntänyt kaasun kaakkoon ja kertoi myöhemmin vahingoniloisena, että ”pojat jäi kuin paska emästään”. Sittemmin isä sai kuulla, että poliisit olivat kirjoitelleet viritettyjen mopojen omistajille meheviä sakkoja. En muista purkiko isä moposta pois viritysvehkeet, mutta tuskin ainakaan uskalsi ajaa ylinopeutta enää sen koommin.

Isä oli hyvä tarinankertoja. Kertoessaan eri tapahtumia hän käytti värikkäitä ilmaisuja ja painotti ääntään kerrontaa elävöittääkseen. Isällä oli myös monipuolinen ja hyvä sanavarasto. Isä oli tarinoidessaan myös kova kiroilemaan ja isän kiroilu oli suorastaan kaunista, sen verran makeasti hän osasi kirosanoja painottaa. Monet muistavat isän kertomia juttuja, mm. Niskasen Paavo on kertonut minulle seuraavan isän kertoman tarinan: "Bundan Mikko oli soittanut isälle ja sanonut: Jukka, tule Säviään, tapetaan sika. Isä oli ottanut haulikon selkään ja panosvyön mukaan, hypännyt mopon selkään ja ajanut Säviälle. Pihaan päästyään isä oli sanonut: No niin Mikko, missä se sika on? Mikko oli sanonut että navetalla ja sinne mennessään isä ladannut aseen savikiekkopanoksilla. Sitten isä oli sanonut: No niin, päästä se peto irti! Mikko oli avannut navetan ovet ja isä oli kertonut näkemästään näin: Sieltä mua kohti vyöryi ihan hirvittävä peto, mä aivan vapisin kauhusta. Ajattelin, että voi perkele, piipuissa on savikiekkopatruunat. Taitoin haulikosta niskat ja vaihdoin nopeasti haulikkoon susihaulit. Kun sika tuli lähelle, mä porasin sen kalloon reijän ja sika putosi aloilleen. Verta ei tullut kuin teelusikallinen ja sanoin Mikolle: mene joutuin kauppaan ostamaan verta, että saadaan mykyrokkaa.". Paavo osaa kertoa tämän tarinan erittäin elävästi ja hauskasti ja osaa sanoa repliikit juuri siten, kuin isä oli ne sanonut.

Isä oli kova metsämies samoin kuin kalamies. Lukemattomat kerrat kotona syötiin lintupaistia, jänispaistia ja kalaa: patahassia, kalakukkoa, kalakeittoa ja paistettua kalaa. Äiti napisi toisinaan ainaisesta kalansyönnistä, mutta joka kerran, kun isä toi sankosotalla kalaa, äiti perkasi niitä isän kanssa ja saattoi heti keittää ahvenia suolavedessä, että pääsivät isän kanssa maistamaan saalista. Muistan isän kuivanneen pikkuahvenia pannuhuoneen lämmössä. Niistä sitten keitettiin kuivakalakeittoa, joka oli kirkasliemistä. Eikä se ollut mitään meidän lasten mieliruokaa, mutta se kuului karjalaiseen ruokaperinteeseen, jota isä ja äiti yrittivät meille opettaa. Jatkuva kalassa käynti ja metsässä liikkuminen olivat isän kovan kunnon ja jaksamisen perusta. Isä säilyi vanhaksi asti hyväkuntoisena ja pystyi vielä 50-vuotispäivillään tekemään istumavaa’an, vanha telinevoimistelijakin kun oli. Isä pystyi silloin myös nousemaan maljakon päälle käsiensä varaan niin, että vartalo oli vaakatasossa. Kyllä siinä oli vierailla ihmettelemistä ja muistan olleeni mahdottoman ylpeä isästä.

Isä ei koskaan myöhemmällä iälläkään hankkinut ajokorttia eikä myöskään autoa, vaan kaikki matkat isä taittoi mopolla. Metsälle mennessään isä sitoi mopon tarakalle puulaatikon, johon sitten nosti koiran matkustajaksi. Ihmiset naureskelivat, kun koiran korvat viuhuivat tuulessa isän surruutellessa mopollaan tietä pitkin metsästysreissulle.

Muistan, kun kerran tulin Jarin pyöräntarakalla uimasta Sammalisenlahdesta. Kiukoisentieltä Kisapolulle kääntyvässä kaarteessa pyörän kallistuessa kallistuin itsekin liikaa ja toinen jalkaterä jäi pinnojen väliin. Jari, Anita ja Merja salakuljettivat minut saunan eteiseen Anitan pitäessä kättään suuni edessä, ettei kamala itkuni ja parkuni kuuluisi vanhempien korviin. He luonnollisesti pelkäsivät, että äiti ja isä olisivat vihaisia vahingosta. Muistan kuinka huusin saunaneteisessä kuin palosireeni, kun jalkaan koski niin kovasti. Kohtapa isä pölähtikin saunaneteiseen ja kysyi että mikäs tiällä on hätänä. Anita ja Merja selittivät ääni täristen mitä oli tapahtunut. Isä nappasi minut syliin, pisti mopon selkään ja ajella hurautti vanhaan sairaalaan. Pitihän tietysti tarkistaa, ettei jalkaterän luut olleet vaurioituneet. Muistan kun poltin kaiken hyvän lisäksi vielä jalan mopon pakoputkeen ja itkin vielä enemmän. Mopo toimi siis myös sairaankuljetusvälineenä, Erja muistaa myöskin saaneensa mopokyydin sairaalaan.

Isä oli myös hyvä neuvonantaja ja aina ongelmista puhuessa isä sanoi, että kyllä ne asiat järjestyy, elä hättäile. Isä oli itse ollut elämässään kovin monenlaisissa hankalissa tilanteissa ja oli oppinut, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Isä ei siis hätkähtänyt nuorten pikku ongelmista. Omien lapsuus- ja nuoruuskokemuksiensa takia isä ei osannut juuri osoittaa hellyyttä, mutta kun hän joskus tuli lohduttamaan minua, kun itkin huoneessani jotain murhetta, niin isän pään silitys tuntui todella hyvältä, kerrassaan unohtumattomalta.

Isä ei ollut juurikaan joutanut elämässään miettimään vanhenemista ja muistan, kun hän kerran, ehkä n. 65-vuotiaana sanoi minulle, että "minä kun luulin, että minusta ei tule koskaan vanhaa". Muistan kuinka pahoillani olin isän puolesta, vihainenkin, kun vanhuus alkoi viedä isän kuntoa. Isä ihmetteli, kun ei enää kyennytkään tekemään samoja asioita kuin aikaisemmin. Aikaisemmin isä tekikin semmoisia temppuja, että me lapset meinasimme saada sydänkohtauksen - ja teki niitä kyllä vanhempanakin. Erja muistaa, kuinka isä oli kerran, noin 60-vuotiaana tullut uimalalle, heittänyt vaatteet laiturille ja hypännyt tuosta vaan pää edellä veteen. Erja oli säikähtänyt kamalasti, koska isä ei enää ollut mikään nuori. Isä oli sitten noussut laiturille ja todennut, että olipa perkele kylymää vettä, enpä ui toista kertaa, pukenut päälle ja ajellut muina miehinä punaisella Poni-pyörällään kotiin kotiin.

Isä ja äiti aloittivat elämän käytännössä tyhjästä, isän sanoessa "myö lähettiin äitin kanssa tyhjin käsin". Kova uurastus toi turvaa elämälle ja auttaa vielä meitä lapsiakin. Olkaamme siis kiitollisia ja arvostakaamme isän ja äidin kovalla työllä hankkimaa omaisuutta ja meille jättämää perintöä. Isä ja äiti elivät tarkasti ja säästeliäästi, samoin pitäisi nyt meidänkin osata elää, jotta emme haaskaisi kovalla, todella kovalla työllä hankittuja rahoja.

Isä kuoli 5.10.2009, päivää vaille yhdeksää kuukautta myöhemmin kuin äiti. Ehdimme kaikki lapset hyvästellä isän ja kiittää häntä kaikesta. Nyt isä on äitin luona ja hyvä niin, sillä isän viimeiset vuodet eivät enää olleet kovin helppoja, kun liikuntakyky oli mennyt kokonaan. Muistoja on paljon ja ne ovat kaikki arvokkaita – hyvät ja huonot - joten aina kun muistatte jotakin, kirjoittakaa tarinoita muistiin. Meistäkin tulee vanhoja ja asiat unohtuvat, mutta jälkipolville olisi hyvä jättää jonkunlaista historiankirjoitusta siitä, millaisia Rantalan Sanni ja Johannes olivat.

Isä, niin kuin itse aina sanoit, kun muistelit vainajia: kevyet mullat haudallesi.

Isän muistotilaisuudessa kuulin hauskan tarinan:

Velipuoleni Jussin Soirun poika Miika kertoi seuraavan tarinan: Miika oli nuorena ajanut kaverinsa Kimmon kanssa Keiteleeltä Pielavedelle (30 km) polkupyörillä. Kotitalomme tienhaarasta pojat olivat nähneet isän puhdistamassa asetta kuistin penkillä ja Kimmo oli kysynyt, onko tuo sun ukki. Miika oli vastannut ylpeänä kyllä, olihan ukilla ollut ase kädessä, mikä oli nuorille pojille kova juttu. Ukin edessä oli pyörinyt Milla-koira ja Miika oli kysynyt, että mitä se tuo koira tekee. Ukki oli nostanut katseensa ja sanonut: Se odottaa kolmatta maailmansotaa. Sitten ukki oli vetänyt aseesta liikkuvat taakse ja jatkanut: Niinkuin minäkin. Poikien kunnioitus oli heti noussut kymppiin ja Kimmo kuulemma muistaa vieläkin tuon tapahtuman.

JÄLKIKÄTEEN LISÄTTYJÄ MUISTOJA:

Tämä juttu liittyy kahvinkeittoon ja 1980-luvun pannukahviaikaan. Isä oli aina ollut jyrkästi sitä mieltä että kotonamme Kisapolku 19:ssä ei juoda eikä tulla juomaan muuta kuin pannukahvia, isän mielestä pannukahvi oli parasta eikä suodatinkahvilla "tehnyt mitään". Tämä oli ehdoton ja järkkymätön mielipide, kun yritimme saada isän ostamaan kahvinkeitintä. No, kuinka ollakaan, kerran isä sitten voitti pilkkikilpailusta vaaleankeltaisen Siemens-merkkisen kahvinkeittimen. Siitä päivästä alkaen talossa juotiin keitinkahvia eikä isä enää sen koommin väittänyt pannukahvia paremmaksi.

Leo Miralan nettisivuilta löytyy kartta, jossa näkyy Rantalan tila. Sivustolla on virheellisesti mainittu Olga yhteydessä, jossa saa mielikuvan, että Olga on ollut Ivanin (isän isän) vaimo. Olga oli perheen toiseksi vanhin tytär, joka joutui vastaamaan koko perheestä yhdessä vanhemman Veera-siskonsa kanssa, kun äiti Anna (omaa sukuaan Laapotti) kuoli isän ollessa vajaan kahden vuoden ikäinen. 

Muistan isän kunnioittaneen luontoa ja luonnonvoimia. Hän sanoi meille aina, että ukkosella ei saa kiroilla eikä olla ikkunan edessä. Muistelen hämärästi tämän johtuneen äidin kertoman mukaan siitä, että jokin tyttö Karjalassa oli seisonut ukkosella ikkunan edessä. Salama oli lyönyt häneen ja ikkunaan oli jäänyt hänen kasvonpiirteensä kuin valokuvana. En siis todellakaan ollut pienenä ukkosella ikkunassa :) Isä opetti myös, että ukkosella ei saa nukkua. Tämä varmaankin siksi, että jos ukkonen sytyttää talon palamaan, niin kaikki ehtivät pelastautua.
 

Äitini syntyi Salmin kunnan Manssilan kylässä 19.4.1930 ja kuoli loppiaisaamuna eli 6.1.2009 79 vuoden ikäisenä Pielaveden terveyskeskuksessa. Hän olisi täyttänyt 80 vuotta huhtikuun 19. päivänä. Kuolemaa edelsi pitkäaikainen laitosasuminen ensin Pielaveden vanhustyönkeskuksessa ja sitten, kunnon huonottua niin, että äiti tarvitsi kahden apua, Pielaveden terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla. Äiti oli toispuoleisesti halvaantunut liki parikymmentä vuotta, josta syystä hän aikanaan joutui laitokseen.Isäni hoisi äitiä vuosikausia ja sairastui lopulta itsekin niin, että joutui pian äidin jälkeen myös vanhustyönkeskukseen ja hyvin pian terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolle. Vasta siellä äiti ja isä pääsivät samaan huoneeseen. Vanhainkodissa asuessaan, kun kumpikin olivat vielä virkeitä ja olisivat nauttineet yhdessäolosta, ei vanhainkodin byrokratia sallinut heidän sijoittamista samaan huoneeseen.

Äidin kuolinsyyksi kirjattiin keuhkokuume, tosin meidän lasten mielestä äiti oli jo selvinnyt pahasta flunssasta, mutta oli paljon heikommassa kunnossa kuin ennen flunssaa. Kävimme äidin luona päivittäin hänen ollessa flunssassa, joten tiesimme sen jo menneen ohi. Muutamaa päivää ennen kuolemaa tuttu hoitaja soitti pikkusiskolleni ja kertoi, että äidin leikatun lonkan päällä on vauvan pään kokoinen musta patti eikä raporteissa ole mitään mainintaa, mistä se oli tullut. Pikkusiskoni kävi seuraavana aamuna äidin luona ja totesi, että äiti oli jo aivan sekaisin kivusta, kipua ei ilmeisesti oltu lääkitty. Siskoni vaati välittömästi kunnon kipulääkityksen ja valokuvasi vamman. Kun menimme yhdessä katsomaan äitiä, totesimme että molemmissa olkavarsissa oli mustelmat, mitkä selkeästi johtuivat siitä, että äitiä oli nostettu lujasti. Saimme tietää, että äiti oli pyörtynyt kolmesti suihkussa ollessaan ja epäilimme, että hoitajat olivat pudottaneet äidin. Tästä ei kuitenkaan saatu vahvistusta, koska raportissa ei ollut mainintaa asiasta emmekä saaneet tietää, ketkä hoitajat olivat äidin pesseet. Kun kysyimme syytä pattiin ja mustelmaan, hoitajat arvelivat sen johtuvan Marevan-lääkityksestä, samoin osaston lääkäri. Emme tietenkään uskoneet selitykseen, sillä vamma oli selvästi tullut iskusta. Lääkäri tosin sitten äidin kuolinvuoteella myönsi pikkusiskolleni, että lonkka on voinut johonkin kopsahtaa.

Olen monta kertaa surrut vanhempieni viimeisten vuoden elämänlaatua. Näin suurta välinpitämättömyyttä hoitohenkilökunnan tasolta. Yksi hyvä esimerkki oli se, että vaikka äitini oikea puoli oli halvaantunut ja äiti oli silmäpohjanrappeutumataudin takia lähes sokea, niin siitä huolimatta äidille katettiin juomalasi ja aterimet oikealle puolelle, Kun äiti sitten etsi aterimia ja lasia, tapahtui vahinkoja tai hän tahri kätensä ruokaan. Kerran sitten - mielestäni oikeutetusti - räjähdin yhdelle hoitajista. Kysyin, että eikö heidän tiedossaan ole, että äiti on lähes sokea ja että oikea puoli on halvaantunut. Hoitaja totesi, että kyllä tiedetään. Kysyin, että miksi ette sitten huolehdi, että aterimet ja juomalasi ovat vasemman käden saatavilla. Kun vanhus asuu laitoksessa vuosia, niin tällaiset perusasiat pitäisi kyllä huomata. Samoin olin vihainen siitä, että iltapäiväkahvi jaettiin ruuan yhteydessä. Kun vanhukset syövät hitaasti huonon näön ja muiden kunnosta johtuvien syiden takia (äiti joutui syömään "väärällä" kädellä), niin kahvi ehti jäähtyä huoneenlämpöiseksi. Hoitajat kertoivat järjestelyn syyksi sen, ettei iltapäivällä ole henkilökuntaa, joka keräisi astiat pois. Kummallista. Eivätkö hoitajat käynneillään voineet samalla kerätä kuppeja esim. käytävälle varattuun vaunuun? Ilmeisesti se ei kuulunut heidän työnkuvaansa. Heille pitäisi itselleen tarjoilla kylmää kahvia kahvitauoilla, se ehkä auttaisi ymmärtämään tilanteen hulluuden ja joustamaan asioissa, joilla on vanhusten hyvinvoinnille ja erityisesti viimeisten elonpäivien elämänlaadulle suuri merkitys.

Vietimme loppiaista edeltävän päivän äidin luona, koska lääkäri oli ilmoittanut, että äidillä ei ole enää paljon aikaa, sillä hänellä oli jo pitkiä hengityskatkoksia. Paikalla oli veljemme Jari ja Jussi sekä Merja, minä ja Erja. Äidin kunto huononi nopeasti ja loppiaisaamuna, ennenkuin ehdimme taas äidin vuoteen äärelle, äidin voimat loppuivat. Hoitajat ilmoittivat asian pikkusiskolleni ja lähdimme heti terveyskeskukseen, jotta olisimme äidin luona, kun hän siirtyy hiljalleen pois elävien maailmasta. Silittelimme äitiä ja kiittelimme häntä kaikesta siitä, mitä hän oli eteemme tehnyt. Olimme yhtä mieltä siitä, että äiti kuoli kipuun, hänen heikentynyt kuntonsa ja sydämensä eivät kestäneet kovaa kipua, jota ei oltu lääkitty heti vahingon satuttua.

Reilun kahden tunnin kuluttua hoitajat pesivät äidin ja pukivat hänelle hautausvaatteen, jonka jälkeen olimme äidin kanssa vielä hetken. Äiti näytti kauniilta, hänen huulillaan oli aavistuksenomainen hymy ja kasvot olivat rauhalliset. Vaikka olimmekin jo monen vuoden ajan valmistautuneet luopumaan äidistä, olimme silti suunniltaan surusta eikä itkusta meinannut tulla loppua.

Karjalaiseen perinteeseen kuuluu, että vainaja puetaan arkkuun omiin vaatteisiin, mutta äiti oli ilmoittanut jo eläessään, että hän ei halua omia vaatteita vaan valkoisen kuolinpaidan.

Seuraavana päivänä menimme paikalliseen hautaustoimistoon sopimaan hautajaisiin liittyvistä asioista ja valitsemaan arkun, johon kävimme siirtämässä äidin sekä viemässä hänet kirkon alle. Valitsimme myös hautakiven ja kukkalaitteen arkulle,  sovimme vainajan kuljetuksesta siunaustilaisuuteen ja muusta hautaukseen liittyvästä kuten haudankaivuusta ja hautakummun havutuksesta. Myös kuolinilmoitus suunniteltiin hautaustoimistossa ja hauturi huolehti sen toimittamisesta paikallislehden toimitukseen. Valitsimme kuolinilmoitukseen kauniin Vuokko Laation runon, joka menee näin:

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen,
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä.

Ortodoksinen hautaus oli kaunis, äiti lepäsi arkussa keskellä pientä kirkkosalia ja me kaikki omaiset olimme äidin ympärillä. Erityisen kaunista ja koskettavaa oli kirkkokuoron laulu, varsinkin silloin, kun arkku kannettiin sisään kirkkoon. Äidin toivetta noudattaen hautajaisiin ei kutsuttu muita perheen ulkopuolisia kuin äidin Klaudia- ja Mikko-serkut Jylhästä. Isä Olavi toimitti siunauksen lämmöllä. Hyvästelimme kukin lapsi äidin ennen kukkavihkojen nauhojen lukua. Siunauksen jälkeen äidin laskivat hautaan oma poika Jari sekä lapsenlapset Janne, Joonas, Joni, Toni ja Miika. Lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset heittivät äidin hautaan ruusut ja lopuksi laskettiin kukkalaitteet.

Muistotilaisuus pidettiin Ortodoksisen kirkon seurakuntatalossa eli Ristintuvalla. Kahvikulman Birgitta Nyman ja Juhani Kuikka huolehtivat muistotilaisuuden järjestelyistä ja tarjoilusta. Siunaustilaisuudessa laulettiin ortodoksisia Vaeltajan lauluja sekä äidin lempivirsi nro 555 Oi herra luoksein jää. Isä Olavi luki adressit ja kirkkokuoro lauloi kaksi kaunista laulua. Minä luin Anita-siskon pyynnöstä kirjoittamani nelisivuisen muistokirjoituksen, joka oli tällainen:

Muistoja äidistä

Äiti syntyi Manssila-nimiseen karjalaiskylään perheen vanhimpana lapsena Semen (Simo) ja Anni Tihonoville (o.s. Harle). Myöhemmin perhe muutti sukunimekseen Soiru, osa sisaruksita muutti nimekseen Eronen.

Vain 9-vuotiaana äiti joutui perheineen jättämään kotinsa Karjalassa ja lähtemään sotaa pakoon eli evakkoon. Ensimmäisenä sijoituspaikkana Tihonoffin perheellä oli Jalasjärvi, jossa äiti joutui hetimiten navettapiiaksi emännän komentoon. Niin päättyi lapsuus ja alkoi työn aherrus, jota äiti ei osannut lopettaa edes vakavasti sairastuttuaan. Jalasjärveltä päästiin vielä palaamaan kotiin Manssilaan, mutta toiselta evakkomatkalta Pielavedelle ei enää kotiinpaluuta ollut. Perheen evakkoon lähtiessä pakkasi äiti-Anni perheen vähäisen omaisuuden puisiin laatikoihin ja käski kirjoitustaidottomana vanhimman tyttärensä kirjoittaa osoitteet laatikoiden kanteen. Sanni teki työtä käskettyä ja kirjoitti hiilellä lautapintaan äitinsä nimen ja osoitteeksi Manssilan, niinpä laatikoista vain yksi pääsi perille Pielavedelle väsyneiden evakoiden kanssa. Kyseisen laatikon laudat ovat luultavasti vielä tänäkin päivänä olemassa kotitalomme, Kisapolku 19 Pielavesi ulkorakennuksessa, ulkosaunan eteisen hyllylautoina. Näillä hyllyillä muuten olivat isän työkalut.

 

Pielavedelle tulo tapahtui 40-luvun alussa äidin ollessa 11-vuotias. Jossakin vaiheessa äidin perhe muutti asumaan Väkinäisen tiellä sijaitsevaan pieneen mökkiin, jonka omisti Annin sisar. Mökki tontteineen jäi aikanaan äidille ja siihen synnyimme kaikki me lapsetkin, ensin Seija vuonna -52, sitten Jussi vuonna -55. Avioon äiti meni Johannes Rantalan kanssa kesällä 1959 eli tänä vuonna isä ja äiti olisivat viettäneet 50-vuotishääpäiväänsä. Isän kanssa äiti sai vielä viisi lasta eli Anitan vuonna -59, Merjan -61, Jarin -63, Tarjan -66 ja Erjan -69. Kun kaikki työ piti tehdä käsin, äidin ei tarvinnut tuommoisen lapsilauman kanssa istua kädet ristissä. Äitimme oli tunnetusti siisti ja ahkera ihminen, joten kotimme oli aina siisti ja puhdas, vaikka kodissa, äidin tädiltään perinnöksi saamassa mökissä oli neliöitä vain 24. Tuosta mökistä sen verran, että kun isä ja äiti alkoivat suunnitella uuden talon rakentamista 1970-luvun alussa kävi ilmi, ettei talosta oltu tehty lainhuudatuksia. Niinpä äiti joutui ostamaan tontin eli maksamaan sisaruksensa ulos. Ongelmia tässä oli paljon, sillä äidin kaksi siskoa oli kadoksissa. Niinpä heidän osuutensa talletettiin Yhdyspankkiin (nyk. Nordea) uskotun miehen valvomille tileille. Uskottuna miehenä toimi jo edesmennyt Onni Karttunen.

 

Äiti oli suurimman osan aikaa kotiäiti, mutta kävi välillä myös töissä ilmeisesti tiukan rahatilanteen pakottamana. Äiti teki raskasta työtä rakennuksilla ja kiersi hieromassa ihmisiä, hierottavia kävi myös kotona. Hieromisen taidon hän oli oppinut omalta äidiltään, samoin kuppaamisen, jota äiti myös harrasti. Muistan kun kerran menin vanhalle saunalle eli ulkorakennuksen saunalle, siellä makasi mies alasti lauteilla selkä täynnä reikiä ja lattia lainehti veristä vettä äidin huuhdellessa miehen kupattua selkää. Äidin kuppaussarvet oli tehty ihan oikeista lehmän sarvista ja imuosa oli tehty sian virtsarakosta, jollaisen saimme aina naapurista Kimingin Eemeliltä, kun hän tappoi sian joulun alla. Muistan hämärästi, kun sian virtsarakko, sellainen läpikuultava nahkapallo roikkui vanhan mökin tuvan katossa kuivamassa.

 

Isä ja äiti rakensivat Kisapolulle uuden kodin vuonna 1973 ja vanha, tädiltä peritty mökki purettiin. Kun mökistä oli enää runko jäljellä, se kaadettiin, työntämässä oli ainakin Vallan Jökki ja Montosen Jalakku äidin, isän ja Merjan kanssa. Mökki kaatui rämähtäen ja olen monta kertaa ihmetellyt, että miten moinen hökkeli oli kestänyt asumista. Seinien sisältä löytyi valtavia ampiaisenpesiä, joita muistan ihailleeni. Uuteen kotiin muuttaminen oli jännittävää, mutta itkimme kyllä vuolaasti vanhan mökin perään, olihan meillä ollut turvallista nukkua vieri vieressä vanhan mökin kammarin lattialla siskon pedissä. Erja nukkui uudessa talossa ensimmäiset päiväunet jo rakennusvaiheessa, kun leikimme kotia uuden talon olohuoneen betonisella lattialla. Olimme tehneet rakennuspahveista petin ja siihen Erja rupesi leikisti nukkumaan, mutta nukahtikin oikeasti. Talon rakentajina toimivat Heikki Herranen ja Toivo Pääkkönen. Heidänkin palkkaneuvotteluistaan minulla on hauska muisto: Isä ja kirvesmiehet ottivat neuvoa-antavia kun miettivät tuntipalkkaa. Isä humaltui ja tuli luvanneeksi liian reilun tuntipalkan. Muutaman päivän päästä oli sitten uudet neuvottelut, joissa isä sanoi, ettei hän semmoista palkkaa rupea maksamaan. No väittelyhän siitä tuli, mutta isä voitti. Tästä kannattaa ottaa opiksi se, ettei hintaneuvotteluihin kannata sotkea alkoholia eikä ottaa tarjottuja ryyppyjä, jotta voi tehdä järkeviä päätöksiä.

 

Me lapset kasvoimme ja lähdimme yksi toisensa jälkeen kotipesästä. Juuri kun isälle ja äidille oli koittamassa ”toinen nuoruus” viimeisenkin lapsen ollessa lähdössä kotoa äiti sai aivoinfarktin, jonka seurauksena äidin oikea puoli halvaantui. Moniin vuosiin sairaus ei saanut taltutettua äitiä, monesti kun menin käymään kotona ei äitiä löytynyt mistään. Kun sitten menin huhuilemaan takapihalle, oli äiti pottumaalla kitkemässä tai kaivelemassa päivällispottuja. Muistan myös, että äiti leipoi pullaakin vielä monta vuotta halvaantumisen jälkeen eli äidin ahkeruus ja sisu oikein korostuivat. Niinkään vakava sairauskaan ei saanut äitiä hidastamaan tahtia.

 

Kaikki me lapset muistamme äidistä kolme asiaa: äiti oli tosi kova kahvin juoja, halusi aina pelata katkoa ja teki hirveästi lottoa. Äiti lottosi itselleen ja lisäksi vielä lapsille ja silloin tällöin saimmekin vuorollamme muutaman kympin äidin lotoista postin kautta. Sitä suurta lottovoittoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Kahvit äiti keitti aina heti, kun joku tuli käymään ja joi itse kahvia koko ajan. Katkoa pelattiin paljon ja äiti oli kova ottamaan itselleen ”huutotikkejä” eli väitti aina, että on voittanut useamman tikin kuin oli voittanutkaan. Samoin äiti pelasi leikkimielellä fuskua, jotta sai aikaan oikein kunnon väittelyn. Isä aina nauroikin, että emäntä on semmoinen korttisutki.

 

Vaikka äiti oli hoitanut lapsia varmasti ihan kyllästymiseen asti, olivat kaikki lapsenlapset hänelle rakkaita. Äiti jaksoi aina antaa huomiota ja syliä lapsenlapsilleen. Anitalle äiti oli tuumannut halvaannuttuaan, että hän ei nyt sitten varmaankaan ehdi nähdä lastenlapsiaan, mutta kerkesipäs nähdä vielä pari lapsenlapsenlastakin. Muistan kun aina ihmettelin, miten äiti seurasi lapsia hymyillen ja oli heistä kiinnostunut, jaksoi jutella heille ja kertoilla satuja millon kenenkin pienokaista päiväunille nukuttaessaan mummon ja ukin sängyssä. Monesti tosin kävi niin, että mummo nukahti itse ja nukutettava hiipi hiljaa pois. Tyttäreni Janni muistaa, kuinka mummo oli kerran pyytänyt Jannia vuorostaan kertomaan jonkun sadun ja oli sitten kohta jo kuorsannut, kun Janni oli kertonut pitkää (mahdollisesti pitkäveteistäkin...) tarinaa kärpäsestä. Mielellään äiti otti lastenlapset syliinsä ja työnteli vauvoja vaunuissa vielä halvaantuneenakin. Mietin monta kertaa äidin jaksamista lastenlasten kanssa. En voinut käsittää, kuinka seitsemän lapsen kanssa taistellut äiti jaksoi vielä olla kiinnostunut lapsenlapsistaan.

 

Ennenkuin aloitin tämän kirjoittamisen, muistelin mikä oli hauskin tapahtuma, jonka äidistä muistan. Ensimmäisenä mieleeni tuli se, kun grillasimme eräänä kauniina kesäpäivänä kotitalomme takapihalla ja äiti istahti vanhaan, metallirunkoiseen puutarhatuoliin. Auringon haalistama nailonlangoista kudottu raitakangas oli tullut tiensä päähän ja äiti rysähti tuolin kehikon läpi jääden melkoiseen jumiin istuen polvet suurin piirtein suussa , takapuoli maassa. Emme voineet estää nauruamme, eikä äitikään, vaikka varmasti häneen oli sattunut. Äidin kyljet olivat mustelmilla vielä pitkän aikaa tapauksen jälkeen.

 

Äiti purkikin säikähdyksensä monesti nauruna. Muistan kerran, kun pesin sinisen huoneen (oman huoneeni) seiniä ja yritin kurottaa selkänojalliselta tuolilta nojan yli pöydälle, kun tuoli lähti kaatumaan ja selkänoja veti nahkat rullalle koko sisäreidestä. Kuului kamala kolina, sitten kamala kiroilu ja sitten hirveä nauru. Äiti siellä ensin kuunteli, miten kävi ja kun kuuli kiroiluni, tuli katsomaan ja varmastikin nauroi helpotuksesta, kun ei käynyt pahemmin. Muistan kyllä, että minua äidin nauraminen suututti niin, että meinasin jo täräyttää häntä. Äiti yritti naurun lomasta selittää, että anna anteeksi, mutta kun minä säikähdin niin paljon.

 

Seija muistelee, että lähti työhön ja kouluun Helsinkiin kesäkuussa 1967. Lomilla käydessään äiti pakkasi kassiin vadelmahilloa ja -mehua. Äiti opetti ja innosti marjastamaan ja se on säilynyt mieleisenä harrastuksena näihin päiviin asti. Meitä sisaruksia syntyi kahden vuoden välein ja Seija vanhimpana joutui kapaloimaan, syöttämään ja vahtimaan meitä. Kesällä Seija pääsi luvalla karkuun lapsenpiian velvollisuuksista kun lähti marjastamaan. Äiti itse oli kova marjastamaan, usein hän oli jo käynyt marjassa herätellessään meitä kouluun syksyisin. Kellarin hyllyt olivat täynnä hilloja ja mehuja talven varalle. Äiti myös kasvatti punajuuret ja kurkut itse ja säilöi ne kellariin. Muistan kun hän keitti ulkona isossa rautapadassa punajuuria ja kuorimme niitä, kun ne olivat kypsyneet. Kuori lupsahti helposti pois vain puristamalla ja se oli hauskaa työtä.

 

Me kaikki tytöt muistamme, miten äiti opetti meitä laittamaan ruokaa. Meillä oli pieniä lasten alumiinikattiloita, jossa äiti antoi meidän keittää perunoita ja muuta semmoista tehdessään itse ruokaa. Ruoka-ajoista äiti oli tarkka. Päivä alkoi kahvilla ja tarjolla oli melkein aina äidin leipomaa pullaa. Äiti kertoi, ettei hän saanut lapsena juuri koskaan pullaa ja siksi hän halusi syödä sitä aina kahvin kanssa. Lounas oli ennen puolta päivää, päiväkahvi kahden maissa ja päivällinen neljältä, kun isä pääsi töistä. Isälle katettiin aina syvä lautanen, olipa mitä ruokaa tahansa. Äiti myös kunnioitti isän perheenelättämistä, joten kukaan ei saanut ottaa ruokaa, ennen kuin isä oli ottanut. Illalla juotiin kahvit leipineen tai pullan kanssa, teetäkin joskus. Äiti oli ruuan suhteen oikea hamsteri. Sisarukset varmaan muistavat, kuinka suuret kahvi- ja sokerivarastot äidillä oli. Aina kun äiti sai rahaa, hän täytti kaapit erilaisilla kuivatarvikkeilla pahan päivän varalle. Sota-ajan tulemisestakin äiti aina varotteli ja säästi siksi kaikenlaisia tavaroita ja vaatteita. Luultavasti lapsuudesta jäänyt sodan pelko teki äidistä hamstraajan. Ei äiti kuitenkaan sellainen hamstraaja ollut, että joka paikka olisi ollut täynnä tavaraa. Äidin hamstraaminen vaatteiden ja kenkien osalta oli järkevää, mutta meidän lasten mielestä turhaa.

 

Millainen äiti oli ihmisenä? Minä muistan äidin aina ahkerana ja iloisena, äiti vain teki koko ajan työtä eikä turhia surrut tai miettinyt ikäviä asioita, miksipä ne asiat suremalla muuttuisivatkaan. Äiti oli joutuisa käsistään eikä töissä mennyt kauaa. Äiti oli terveenä ollessaan nopea myös jaloistaan, minulla on monta muistikuvaa, kun olin mukana kauppareissulla ja menin puolijuoksua äitin perässä. Isää äiti rakasti kovasti, samoin kaikkia meitä lapsia ja myös lastenlapsia. Muistan äidin sanoneen, että yhtä kovasti koskee puripa mitä sormea tahansa. Sillä tavalla äiti halusi sanoa, että kaikki lapset olivat hänelle yhtä rakkaita.

 

Äiti oli aina valmis auttamaan ja neuvoi jos kysyttiin, mutta ei koskaan vaatinut meitä tekemään oman päänsä mukaan vaan antoi meidän itse kompastella ja tehdä omat virheemme. Äiti oli myös vaatimaton ihminen, varsinkin omien tarpeidensa osalta. Muistaako kukaan meistä, että äiti olisi ostanut itselleen hienoja vaatteita? Ei taida muistaa, koska äiti asetti aina lasten tarpeet edelle ja piti itse vanhoja vaatteita.

 

Äiti opetti meistä kaikista siistejä ja opetti myös sen, että velat täytyy maksaa ajallaan. Äiti oli auttavainen ja hyvä sydämeltään, myös se on periytynyt meille lapsille.

 

Jos äiti nyt kuulet minua, niin haluan kiittää sinua kaikesta, mitä meidän lasten eteen olet tehnyt. Muistamme sinut aina.

 

Lisäys jälkikäteen: Minulla on yksi erityisen hauska muisto äidistä, mutta en valinnut sitä tähän muistokirjoitukseen, koska se koskee vain minua. Menin kerran käymään äidin ja isän luona terveyskeskuksessa, jossa isä ja äiti viettivät viimeiset vuotensa. Äiti katseli minua hyvin tarkasti ja kysyi sitten, onko minulla omat hampaat. Sanoin naureskellen äidille, ettei näitä kukaan tätä ennen ole vielä tullut pois perimään, mutta jos sulla on parempaa tietoa, niin voidaan nämä poiskin repiä. Äiti purskahti nauramaan, koska niin paljon kuin dementia vahinkoa teki, huumorintajua se ei onnistunut viemään.
 

Lopuksi laitan vielä Isäni Johannes (Jukka) Rantalan ja äitini Aleksandra (Sanni) Rantalan, os. Soiru (alkup. Tiihonov tai Tiihanov, lähteestä riippuen) lapset:

Anita Anneli 1959 (isä ja äiti menivät naimisiin 1959), Merja Tuulikki 1961, Jari Johannes 1963, Tarja Helena 1966 ja Erja Elina 1969. Äidillä oli jo avioliittoon mennessään kaksi lasta, Seija Ksenia Soiru ja Erkki Juhani (Jussi) Soiru.

Ja sitten lisään vielä äidin sisarusten nimet. Ne löytyvät myös Leo Miralan kotisivuilta:

Klaudia, Mikko, Simo ja Marja (Maria) Soiru (http://www.kolumbus.fi/leo.mirala/Sukukaaviot)/Soiru.htm 

Klaudialla on Suomessa kaksi lasta, Aaro ja Anja, Ruotsissa kolme lasta, Margit, Terttu ja Katrin. Mikko kuoli sodan aikana keuhkotautiin ja hänet on haudattu Pielaveden luterilaisen kirkon vieressä olevaan sankarihautaan. Ikävä kyllä hautakivessä on väärä sukunimi, Sairu. Oikeastihan kivessä pitäisi lukea Soiru. Äiti ei koskaan pyytänyt korjaamaan asiaa, pitäisi kai olla yhteydessä luterilaiseen seurakuntaan ja pyytää korjaamaan sukunimi oikeaksi. Simo, joka asui pitkään äidin ja Anni-mummon kanssa Kisapolun mökissä ja jota äiti suuresti kunnioitti, alkoholisoitui ja kuoli surkean elämän eläneenä Lohjalla. Äiti kertoi, että Jussi-veli oli pudonnut pienenä kaivoon ja Simo, kookas mies oli mennyt kaivoon ja pelastanut Jussin, tässä varmaan yksi syy äidin kunnioitukseen. Me lapset emme koskaan tavanneet enoamme tai Klaudia-tätiämme, mikä on suuri harmi.

Lisäys heinäkuussa 2014: Äitini oli kertonut meille lapsille, että hänellä oli myös Maria-niminen sisko, joka oli ollut evakoksi lähdettäessä hyvin pieni ja että Maria oli hävinnyt evakkojunassa. Mariaa etsittiin 70-luvun alussa, kun isä ja äiti alkoivat rakentaa taloa äidin tontille. Silloin kävi ilmi, ettei tonttia ollut lainhuudatettu äidin nimiin (äiti oli perinyt mökin ja tontin tädiltään), joten äiti joutui maksamaan sisaruksilleen osuuden tontista. Mariallekin oli maksussa osuutensa ja Anitan kertoman mukaan Mariaa etsi silloin SPR ja Interpol. Maria ei koskaan löytynyt ja arvelimme hänen jääneen Venäjän puolelle. 2000-luvun alkupuolella muistin Marian nimissä talletetut tontinosuusrahat ja pyysin Matti Ojanperää etsimään Mariaa. Myöhemmin Matti kertoi, että äidinäiti olikin antanut Marian Viipurin lastenkotiin ja hänet oli sieltä adoptoitu. Hän kertoi, että jäljet loppuivat siihen eikä hän saanut tietää, missä Maria on. 

Kesäkuussa 2014 toimitti haastemies meille testamentin, joka oli Marja Soira Artisalon tekemä. Hän oli äidin kadonnut sisko, joka oli adoptoitu Suomeen, silloisen Kiinan konsulin perheeseen. Maria (Marja) oli siis koko ajan ollut Suomessa eikä äiti saanut koskaan tavata sisartaan, jota hän kovasti kaipasi. Jää ikuiseksi salaisuudeksi, löysikö Matti Ojanperä Marjan ja kielsikö Marja ehkä kertomasta olemassaolostaan. Oliko Marja katkera siitä, että hänet oli annettu pois? On paljon kysymyksiä, joihin ei koskaan saada vastausta.