Äitini syntyi Salmin kunnan Manssilan kylässä 19.4.1930 ja kuoli loppiaisaamuna eli 6.1.2009 79 vuoden ikäisenä Pielaveden terveyskeskuksessa. Hän olisi täyttänyt 80 vuotta huhtikuun 19. päivänä. Kuolemaa edelsi pitkäaikainen laitosasuminen ensin Pielaveden vanhustyönkeskuksessa ja sitten, kunnon huonottua niin, että äiti tarvitsi kahden apua, Pielaveden terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla. Äiti oli toispuoleisesti halvaantunut liki parikymmentä vuotta, josta syystä hän aikanaan joutui laitokseen.Isäni hoisi äitiä vuosikausia ja sairastui lopulta itsekin niin, että joutui pian äidin jälkeen myös vanhustyönkeskukseen ja hyvin pian terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolle. Vasta siellä äiti ja isä pääsivät samaan huoneeseen. Vanhainkodissa asuessaan, kun kumpikin olivat vielä virkeitä ja olisivat nauttineet yhdessäolosta, ei vanhainkodin byrokratia sallinut heidän sijoittamista samaan huoneeseen.

Äidin kuolinsyyksi kirjattiin keuhkokuume, tosin meidän lasten mielestä äiti oli jo selvinnyt pahasta flunssasta, mutta oli paljon heikommassa kunnossa kuin ennen flunssaa. Kävimme äidin luona päivittäin hänen ollessa flunssassa, joten tiesimme sen jo menneen ohi. Muutamaa päivää ennen kuolemaa tuttu hoitaja soitti pikkusiskolleni ja kertoi, että äidin leikatun lonkan päällä on vauvan pään kokoinen musta patti eikä raporteissa ole mitään mainintaa, mistä se oli tullut. Pikkusiskoni kävi seuraavana aamuna äidin luona ja totesi, että äiti oli jo aivan sekaisin kivusta, kipua ei ilmeisesti oltu lääkitty. Siskoni vaati välittömästi kunnon kipulääkityksen ja valokuvasi vamman. Kun menimme yhdessä katsomaan äitiä, totesimme että molemmissa olkavarsissa oli mustelmat, mitkä selkeästi johtuivat siitä, että äitiä oli nostettu lujasti. Saimme tietää, että äiti oli pyörtynyt kolmesti suihkussa ollessaan ja epäilimme, että hoitajat olivat pudottaneet äidin. Tästä ei kuitenkaan saatu vahvistusta, koska raportissa ei ollut mainintaa asiasta emmekä saaneet tietää, ketkä hoitajat olivat äidin pesseet. Kun kysyimme syytä pattiin ja mustelmaan, hoitajat arvelivat sen johtuvan Marevan-lääkityksestä, samoin osaston lääkäri. Emme tietenkään uskoneet selitykseen, sillä vamma oli selvästi tullut iskusta. Lääkäri tosin sitten äidin kuolinvuoteella myönsi pikkusiskolleni, että lonkka on voinut johonkin kopsahtaa.

Olen monta kertaa surrut vanhempieni viimeisten vuoden elämänlaatua. Näin suurta välinpitämättömyyttä hoitohenkilökunnan tasolta. Yksi hyvä esimerkki oli se, että vaikka äitini oikea puoli oli halvaantunut ja äiti oli silmäpohjanrappeutumataudin takia lähes sokea, niin siitä huolimatta äidille katettiin juomalasi ja aterimet oikealle puolelle, Kun äiti sitten etsi aterimia ja lasia, tapahtui vahinkoja tai hän tahri kätensä ruokaan. Kerran sitten - mielestäni oikeutetusti - räjähdin yhdelle hoitajista. Kysyin, että eikö heidän tiedossaan ole, että äiti on lähes sokea ja että oikea puoli on halvaantunut. Hoitaja totesi, että kyllä tiedetään. Kysyin, että miksi ette sitten huolehdi, että aterimet ja juomalasi ovat vasemman käden saatavilla. Kun vanhus asuu laitoksessa vuosia, niin tällaiset perusasiat pitäisi kyllä huomata. Samoin olin vihainen siitä, että iltapäiväkahvi jaettiin ruuan yhteydessä. Kun vanhukset syövät hitaasti huonon näön ja muiden kunnosta johtuvien syiden takia (äiti joutui syömään "väärällä" kädellä), niin kahvi ehti jäähtyä huoneenlämpöiseksi. Hoitajat kertoivat järjestelyn syyksi sen, ettei iltapäivällä ole henkilökuntaa, joka keräisi astiat pois. Kummallista. Eivätkö hoitajat käynneillään voineet samalla kerätä kuppeja esim. käytävälle varattuun vaunuun? Ilmeisesti se ei kuulunut heidän työnkuvaansa. Heille pitäisi itselleen tarjoilla kylmää kahvia kahvitauoilla, se ehkä auttaisi ymmärtämään tilanteen hulluuden ja joustamaan asioissa, joilla on vanhusten hyvinvoinnille ja erityisesti viimeisten elonpäivien elämänlaadulle suuri merkitys.

Vietimme loppiaista edeltävän päivän äidin luona, koska lääkäri oli ilmoittanut, että äidillä ei ole enää paljon aikaa, sillä hänellä oli jo pitkiä hengityskatkoksia. Paikalla oli veljemme Jari ja Jussi sekä Merja, minä ja Erja. Äidin kunto huononi nopeasti ja loppiaisaamuna, ennenkuin ehdimme taas äidin vuoteen äärelle, äidin voimat loppuivat. Hoitajat ilmoittivat asian pikkusiskolleni ja lähdimme heti terveyskeskukseen, jotta olisimme äidin luona, kun hän siirtyy hiljalleen pois elävien maailmasta. Silittelimme äitiä ja kiittelimme häntä kaikesta siitä, mitä hän oli eteemme tehnyt. Olimme yhtä mieltä siitä, että äiti kuoli kipuun, hänen heikentynyt kuntonsa ja sydämensä eivät kestäneet kovaa kipua, jota ei oltu lääkitty heti vahingon satuttua.

Reilun kahden tunnin kuluttua hoitajat pesivät äidin ja pukivat hänelle hautausvaatteen, jonka jälkeen olimme äidin kanssa vielä hetken. Äiti näytti kauniilta, hänen huulillaan oli aavistuksenomainen hymy ja kasvot olivat rauhalliset. Vaikka olimmekin jo monen vuoden ajan valmistautuneet luopumaan äidistä, olimme silti suunniltaan surusta eikä itkusta meinannut tulla loppua.

Karjalaiseen perinteeseen kuuluu, että vainaja puetaan arkkuun omiin vaatteisiin, mutta äiti oli ilmoittanut jo eläessään, että hän ei halua omia vaatteita vaan valkoisen kuolinpaidan.

Seuraavana päivänä menimme paikalliseen hautaustoimistoon sopimaan hautajaisiin liittyvistä asioista ja valitsemaan arkun, johon kävimme siirtämässä äidin sekä viemässä hänet kirkon alle. Valitsimme myös hautakiven ja kukkalaitteen arkulle,  sovimme vainajan kuljetuksesta siunaustilaisuuteen ja muusta hautaukseen liittyvästä kuten haudankaivuusta ja hautakummun havutuksesta. Myös kuolinilmoitus suunniteltiin hautaustoimistossa ja hauturi huolehti sen toimittamisesta paikallislehden toimitukseen. Valitsimme kuolinilmoitukseen kauniin Vuokko Laation runon, joka menee näin:

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen,
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä.

Ortodoksinen hautaus oli kaunis, äiti lepäsi arkussa keskellä pientä kirkkosalia ja me kaikki omaiset olimme äidin ympärillä. Erityisen kaunista ja koskettavaa oli kirkkokuoron laulu, varsinkin silloin, kun arkku kannettiin sisään kirkkoon. Äidin toivetta noudattaen hautajaisiin ei kutsuttu muita perheen ulkopuolisia kuin äidin Klaudia- ja Mikko-serkut Jylhästä. Isä Olavi toimitti siunauksen lämmöllä. Hyvästelimme kukin lapsi äidin ennen kukkavihkojen nauhojen lukua. Siunauksen jälkeen äidin laskivat hautaan oma poika Jari sekä lapsenlapset Janne, Joonas, Joni, Toni ja Miika. Lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset heittivät äidin hautaan ruusut ja lopuksi laskettiin kukkalaitteet.

Muistotilaisuus pidettiin Ortodoksisen kirkon seurakuntatalossa eli Ristintuvalla. Kahvikulman Birgitta Nyman ja Juhani Kuikka huolehtivat muistotilaisuuden järjestelyistä ja tarjoilusta. Siunaustilaisuudessa laulettiin ortodoksisia Vaeltajan lauluja sekä äidin lempivirsi nro 555 Oi herra luoksein jää. Isä Olavi luki adressit ja kirkkokuoro lauloi kaksi kaunista laulua. Minä luin Anita-siskon pyynnöstä kirjoittamani nelisivuisen muistokirjoituksen, joka oli tällainen:

Muistoja äidistä

Äiti syntyi Manssila-nimiseen karjalaiskylään perheen vanhimpana lapsena Semen (Simo) ja Anni Tihonoville (o.s. Harle). Myöhemmin perhe muutti sukunimekseen Soiru, osa sisaruksita muutti nimekseen Eronen.

Vain 9-vuotiaana äiti joutui perheineen jättämään kotinsa Karjalassa ja lähtemään sotaa pakoon eli evakkoon. Ensimmäisenä sijoituspaikkana Tihonoffin perheellä oli Jalasjärvi, jossa äiti joutui hetimiten navettapiiaksi emännän komentoon. Niin päättyi lapsuus ja alkoi työn aherrus, jota äiti ei osannut lopettaa edes vakavasti sairastuttuaan. Jalasjärveltä päästiin vielä palaamaan kotiin Manssilaan, mutta toiselta evakkomatkalta Pielavedelle ei enää kotiinpaluuta ollut. Perheen evakkoon lähtiessä pakkasi äiti-Anni perheen vähäisen omaisuuden puisiin laatikoihin ja käski kirjoitustaidottomana vanhimman tyttärensä kirjoittaa osoitteet laatikoiden kanteen. Sanni teki työtä käskettyä ja kirjoitti hiilellä lautapintaan äitinsä nimen ja osoitteeksi Manssilan, niinpä laatikoista vain yksi pääsi perille Pielavedelle väsyneiden evakoiden kanssa. Kyseisen laatikon laudat ovat luultavasti vielä tänäkin päivänä olemassa kotitalomme, Kisapolku 19 Pielavesi ulkorakennuksessa, ulkosaunan eteisen hyllylautoina. Näillä hyllyillä muuten olivat isän työkalut.

 

Pielavedelle tulo tapahtui 40-luvun alussa äidin ollessa 11-vuotias. Jossakin vaiheessa äidin perhe muutti asumaan Väkinäisen tiellä sijaitsevaan pieneen mökkiin, jonka omisti Annin sisar. Mökki tontteineen jäi aikanaan äidille ja siihen synnyimme kaikki me lapsetkin, ensin Seija vuonna -52, sitten Jussi vuonna -55. Avioon äiti meni Johannes Rantalan kanssa kesällä 1959 eli tänä vuonna isä ja äiti olisivat viettäneet 50-vuotishääpäiväänsä. Isän kanssa äiti sai vielä viisi lasta eli Anitan vuonna -59, Merjan -61, Jarin -63, Tarjan -66 ja Erjan -69. Kun kaikki työ piti tehdä käsin, äidin ei tarvinnut tuommoisen lapsilauman kanssa istua kädet ristissä. Äitimme oli tunnetusti siisti ja ahkera ihminen, joten kotimme oli aina siisti ja puhdas, vaikka kodissa, äidin tädiltään perinnöksi saamassa mökissä oli neliöitä vain 24. Tuosta mökistä sen verran, että kun isä ja äiti alkoivat suunnitella uuden talon rakentamista 1970-luvun alussa kävi ilmi, ettei talosta oltu tehty lainhuudatuksia. Niinpä äiti joutui ostamaan tontin eli maksamaan sisaruksensa ulos. Ongelmia tässä oli paljon, sillä äidin kaksi siskoa oli kadoksissa. Niinpä heidän osuutensa talletettiin Yhdyspankkiin (nyk. Nordea) uskotun miehen valvomille tileille. Uskottuna miehenä toimi jo edesmennyt Onni Karttunen.

 

Äiti oli suurimman osan aikaa kotiäiti, mutta kävi välillä myös töissä ilmeisesti tiukan rahatilanteen pakottamana. Äiti teki raskasta työtä rakennuksilla ja kiersi hieromassa ihmisiä, hierottavia kävi myös kotona. Hieromisen taidon hän oli oppinut omalta äidiltään, samoin kuppaamisen, jota äiti myös harrasti. Muistan kun kerran menin vanhalle saunalle eli ulkorakennuksen saunalle, siellä makasi mies alasti lauteilla selkä täynnä reikiä ja lattia lainehti veristä vettä äidin huuhdellessa miehen kupattua selkää. Äidin kuppaussarvet oli tehty ihan oikeista lehmän sarvista ja imuosa oli tehty sian virtsarakosta, jollaisen saimme aina naapurista Kimingin Eemeliltä, kun hän tappoi sian joulun alla. Muistan hämärästi, kun sian virtsarakko, sellainen läpikuultava nahkapallo roikkui vanhan mökin tuvan katossa kuivamassa.

 

Isä ja äiti rakensivat Kisapolulle uuden kodin vuonna 1973 ja vanha, tädiltä peritty mökki purettiin. Kun mökistä oli enää runko jäljellä, se kaadettiin, työntämässä oli ainakin Vallan Jökki ja Montosen Jalakku äidin, isän ja Merjan kanssa. Mökki kaatui rämähtäen ja olen monta kertaa ihmetellyt, että miten moinen hökkeli oli kestänyt asumista. Seinien sisältä löytyi valtavia ampiaisenpesiä, joita muistan ihailleeni. Uuteen kotiin muuttaminen oli jännittävää, mutta itkimme kyllä vuolaasti vanhan mökin perään, olihan meillä ollut turvallista nukkua vieri vieressä vanhan mökin kammarin lattialla siskon pedissä. Erja nukkui uudessa talossa ensimmäiset päiväunet jo rakennusvaiheessa, kun leikimme kotia uuden talon olohuoneen betonisella lattialla. Olimme tehneet rakennuspahveista petin ja siihen Erja rupesi leikisti nukkumaan, mutta nukahtikin oikeasti. Talon rakentajina toimivat Heikki Herranen ja Toivo Pääkkönen. Heidänkin palkkaneuvotteluistaan minulla on hauska muisto: Isä ja kirvesmiehet ottivat neuvoa-antavia kun miettivät tuntipalkkaa. Isä humaltui ja tuli luvanneeksi liian reilun tuntipalkan. Muutaman päivän päästä oli sitten uudet neuvottelut, joissa isä sanoi, ettei hän semmoista palkkaa rupea maksamaan. No väittelyhän siitä tuli, mutta isä voitti. Tästä kannattaa ottaa opiksi se, ettei hintaneuvotteluihin kannata sotkea alkoholia eikä ottaa tarjottuja ryyppyjä, jotta voi tehdä järkeviä päätöksiä.

 

Me lapset kasvoimme ja lähdimme yksi toisensa jälkeen kotipesästä. Juuri kun isälle ja äidille oli koittamassa ”toinen nuoruus” viimeisenkin lapsen ollessa lähdössä kotoa äiti sai aivoinfarktin, jonka seurauksena äidin oikea puoli halvaantui. Moniin vuosiin sairaus ei saanut taltutettua äitiä, monesti kun menin käymään kotona ei äitiä löytynyt mistään. Kun sitten menin huhuilemaan takapihalle, oli äiti pottumaalla kitkemässä tai kaivelemassa päivällispottuja. Muistan myös, että äiti leipoi pullaakin vielä monta vuotta halvaantumisen jälkeen eli äidin ahkeruus ja sisu oikein korostuivat. Niinkään vakava sairauskaan ei saanut äitiä hidastamaan tahtia.

 

Kaikki me lapset muistamme äidistä kolme asiaa: äiti oli tosi kova kahvin juoja, halusi aina pelata katkoa ja teki hirveästi lottoa. Äiti lottosi itselleen ja lisäksi vielä lapsille ja silloin tällöin saimmekin vuorollamme muutaman kympin äidin lotoista postin kautta. Sitä suurta lottovoittoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Kahvit äiti keitti aina heti, kun joku tuli käymään ja joi itse kahvia koko ajan. Katkoa pelattiin paljon ja äiti oli kova ottamaan itselleen ”huutotikkejä” eli väitti aina, että on voittanut useamman tikin kuin oli voittanutkaan. Samoin äiti pelasi leikkimielellä fuskua, jotta sai aikaan oikein kunnon väittelyn. Isä aina nauroikin, että emäntä on semmoinen korttisutki.

 

Vaikka äiti oli hoitanut lapsia varmasti ihan kyllästymiseen asti, olivat kaikki lapsenlapset hänelle rakkaita. Äiti jaksoi aina antaa huomiota ja syliä lapsenlapsilleen. Anitalle äiti oli tuumannut halvaannuttuaan, että hän ei nyt sitten varmaankaan ehdi nähdä lastenlapsiaan, mutta kerkesipäs nähdä vielä pari lapsenlapsenlastakin. Muistan kun aina ihmettelin, miten äiti seurasi lapsia hymyillen ja oli heistä kiinnostunut, jaksoi jutella heille ja kertoilla satuja millon kenenkin pienokaista päiväunille nukuttaessaan mummon ja ukin sängyssä. Monesti tosin kävi niin, että mummo nukahti itse ja nukutettava hiipi hiljaa pois. Tyttäreni Janni muistaa, kuinka mummo oli kerran pyytänyt Jannia vuorostaan kertomaan jonkun sadun ja oli sitten kohta jo kuorsannut, kun Janni oli kertonut pitkää (mahdollisesti pitkäveteistäkin...) tarinaa kärpäsestä. Mielellään äiti otti lastenlapset syliinsä ja työnteli vauvoja vaunuissa vielä halvaantuneenakin. Mietin monta kertaa äidin jaksamista lastenlasten kanssa. En voinut käsittää, kuinka seitsemän lapsen kanssa taistellut äiti jaksoi vielä olla kiinnostunut lapsenlapsistaan.

 

Ennenkuin aloitin tämän kirjoittamisen, muistelin mikä oli hauskin tapahtuma, jonka äidistä muistan. Ensimmäisenä mieleeni tuli se, kun grillasimme eräänä kauniina kesäpäivänä kotitalomme takapihalla ja äiti istahti vanhaan, metallirunkoiseen puutarhatuoliin. Auringon haalistama nailonlangoista kudottu raitakangas oli tullut tiensä päähän ja äiti rysähti tuolin kehikon läpi jääden melkoiseen jumiin istuen polvet suurin piirtein suussa , takapuoli maassa. Emme voineet estää nauruamme, eikä äitikään, vaikka varmasti häneen oli sattunut. Äidin kyljet olivat mustelmilla vielä pitkän aikaa tapauksen jälkeen.

 

Äiti purkikin säikähdyksensä monesti nauruna. Muistan kerran, kun pesin sinisen huoneen (oman huoneeni) seiniä ja yritin kurottaa selkänojalliselta tuolilta nojan yli pöydälle, kun tuoli lähti kaatumaan ja selkänoja veti nahkat rullalle koko sisäreidestä. Kuului kamala kolina, sitten kamala kiroilu ja sitten hirveä nauru. Äiti siellä ensin kuunteli, miten kävi ja kun kuuli kiroiluni, tuli katsomaan ja varmastikin nauroi helpotuksesta, kun ei käynyt pahemmin. Muistan kyllä, että minua äidin nauraminen suututti niin, että meinasin jo täräyttää häntä. Äiti yritti naurun lomasta selittää, että anna anteeksi, mutta kun minä säikähdin niin paljon.

 

Seija muistelee, että lähti työhön ja kouluun Helsinkiin kesäkuussa 1967. Lomilla käydessään äiti pakkasi kassiin vadelmahilloa ja -mehua. Äiti opetti ja innosti marjastamaan ja se on säilynyt mieleisenä harrastuksena näihin päiviin asti. Meitä sisaruksia syntyi kahden vuoden välein ja Seija vanhimpana joutui kapaloimaan, syöttämään ja vahtimaan meitä. Kesällä Seija pääsi luvalla karkuun lapsenpiian velvollisuuksista kun lähti marjastamaan. Äiti itse oli kova marjastamaan, usein hän oli jo käynyt marjassa herätellessään meitä kouluun syksyisin. Kellarin hyllyt olivat täynnä hilloja ja mehuja talven varalle. Äiti myös kasvatti punajuuret ja kurkut itse ja säilöi ne kellariin. Muistan kun hän keitti ulkona isossa rautapadassa punajuuria ja kuorimme niitä, kun ne olivat kypsyneet. Kuori lupsahti helposti pois vain puristamalla ja se oli hauskaa työtä.

 

Me kaikki tytöt muistamme, miten äiti opetti meitä laittamaan ruokaa. Meillä oli pieniä lasten alumiinikattiloita, jossa äiti antoi meidän keittää perunoita ja muuta semmoista tehdessään itse ruokaa. Ruoka-ajoista äiti oli tarkka. Päivä alkoi kahvilla ja tarjolla oli melkein aina äidin leipomaa pullaa. Äiti kertoi, ettei hän saanut lapsena juuri koskaan pullaa ja siksi hän halusi syödä sitä aina kahvin kanssa. Lounas oli ennen puolta päivää, päiväkahvi kahden maissa ja päivällinen neljältä, kun isä pääsi töistä. Isälle katettiin aina syvä lautanen, olipa mitä ruokaa tahansa. Äiti myös kunnioitti isän perheenelättämistä, joten kukaan ei saanut ottaa ruokaa, ennen kuin isä oli ottanut. Illalla juotiin kahvit leipineen tai pullan kanssa, teetäkin joskus. Äiti oli ruuan suhteen oikea hamsteri. Sisarukset varmaan muistavat, kuinka suuret kahvi- ja sokerivarastot äidillä oli. Aina kun äiti sai rahaa, hän täytti kaapit erilaisilla kuivatarvikkeilla pahan päivän varalle. Sota-ajan tulemisestakin äiti aina varotteli ja säästi siksi kaikenlaisia tavaroita ja vaatteita. Luultavasti lapsuudesta jäänyt sodan pelko teki äidistä hamstraajan. Ei äiti kuitenkaan sellainen hamstraaja ollut, että joka paikka olisi ollut täynnä tavaraa. Äidin hamstraaminen vaatteiden ja kenkien osalta oli järkevää, mutta meidän lasten mielestä turhaa.

 

Millainen äiti oli ihmisenä? Minä muistan äidin aina ahkerana ja iloisena, äiti vain teki koko ajan työtä eikä turhia surrut tai miettinyt ikäviä asioita, miksipä ne asiat suremalla muuttuisivatkaan. Äiti oli joutuisa käsistään eikä töissä mennyt kauaa. Äiti oli terveenä ollessaan nopea myös jaloistaan, minulla on monta muistikuvaa, kun olin mukana kauppareissulla ja menin puolijuoksua äitin perässä. Isää äiti rakasti kovasti, samoin kaikkia meitä lapsia ja myös lastenlapsia. Muistan äidin sanoneen, että yhtä kovasti koskee puripa mitä sormea tahansa. Sillä tavalla äiti halusi sanoa, että kaikki lapset olivat hänelle yhtä rakkaita.

 

Äiti oli aina valmis auttamaan ja neuvoi jos kysyttiin, mutta ei koskaan vaatinut meitä tekemään oman päänsä mukaan vaan antoi meidän itse kompastella ja tehdä omat virheemme. Äiti oli myös vaatimaton ihminen, varsinkin omien tarpeidensa osalta. Muistaako kukaan meistä, että äiti olisi ostanut itselleen hienoja vaatteita? Ei taida muistaa, koska äiti asetti aina lasten tarpeet edelle ja piti itse vanhoja vaatteita.

 

Äiti opetti meistä kaikista siistejä ja opetti myös sen, että velat täytyy maksaa ajallaan. Äiti oli auttavainen ja hyvä sydämeltään, myös se on periytynyt meille lapsille.

 

Jos äiti nyt kuulet minua, niin haluan kiittää sinua kaikesta, mitä meidän lasten eteen olet tehnyt. Muistamme sinut aina.

 

Lisäys jälkikäteen: Minulla on yksi erityisen hauska muisto äidistä, mutta en valinnut sitä tähän muistokirjoitukseen, koska se koskee vain minua. Menin kerran käymään äidin ja isän luona terveyskeskuksessa, jossa isä ja äiti viettivät viimeiset vuotensa. Äiti katseli minua hyvin tarkasti ja kysyi sitten, onko minulla omat hampaat. Sanoin naureskellen äidille, ettei näitä kukaan tätä ennen ole vielä tullut pois perimään, mutta jos sulla on parempaa tietoa, niin voidaan nämä poiskin repiä. Äiti purskahti nauramaan, koska niin paljon kuin dementia vahinkoa teki, huumorintajua se ei onnistunut viemään.
 

Lopuksi laitan vielä Isäni Johannes (Jukka) Rantalan ja äitini Aleksandra (Sanni) Rantalan, os. Soiru (alkup. Tiihonov tai Tiihanov, lähteestä riippuen) lapset:

Anita Anneli 1959 (isä ja äiti menivät naimisiin 1959), Merja Tuulikki 1961, Jari Johannes 1963, Tarja Helena 1966 ja Erja Elina 1969. Äidillä oli jo avioliittoon mennessään kaksi lasta, Seija Ksenia Soiru ja Erkki Juhani (Jussi) Soiru.

Ja sitten lisään vielä äidin sisarusten nimet. Ne löytyvät myös Leo Miralan kotisivuilta:

Klaudia, Mikko, Simo ja Marja (Maria) Soiru (http://www.kolumbus.fi/leo.mirala/Sukukaaviot)/Soiru.htm 

Klaudialla on Suomessa kaksi lasta, Aaro ja Anja, Ruotsissa kolme lasta, Margit, Terttu ja Katrin. Mikko kuoli sodan aikana keuhkotautiin ja hänet on haudattu Pielaveden luterilaisen kirkon vieressä olevaan sankarihautaan. Ikävä kyllä hautakivessä on väärä sukunimi, Sairu. Oikeastihan kivessä pitäisi lukea Soiru. Äiti ei koskaan pyytänyt korjaamaan asiaa, pitäisi kai olla yhteydessä luterilaiseen seurakuntaan ja pyytää korjaamaan sukunimi oikeaksi. Simo, joka asui pitkään äidin ja Anni-mummon kanssa Kisapolun mökissä ja jota äiti suuresti kunnioitti, alkoholisoitui ja kuoli surkean elämän eläneenä Lohjalla. Äiti kertoi, että Jussi-veli oli pudonnut pienenä kaivoon ja Simo, kookas mies oli mennyt kaivoon ja pelastanut Jussin, tässä varmaan yksi syy äidin kunnioitukseen. Me lapset emme koskaan tavanneet enoamme tai Klaudia-tätiämme, mikä on suuri harmi.

Lisäys heinäkuussa 2014: Äitini oli kertonut meille lapsille, että hänellä oli myös Maria-niminen sisko, joka oli ollut evakoksi lähdettäessä hyvin pieni ja että Maria oli hävinnyt evakkojunassa. Mariaa etsittiin 70-luvun alussa, kun isä ja äiti alkoivat rakentaa taloa äidin tontille. Silloin kävi ilmi, ettei tonttia ollut lainhuudatettu äidin nimiin (äiti oli perinyt mökin ja tontin tädiltään), joten äiti joutui maksamaan sisaruksilleen osuuden tontista. Mariallekin oli maksussa osuutensa ja Anitan kertoman mukaan Mariaa etsi silloin SPR ja Interpol. Maria ei koskaan löytynyt ja arvelimme hänen jääneen Venäjän puolelle. 2000-luvun alkupuolella muistin Marian nimissä talletetut tontinosuusrahat ja pyysin Matti Ojanperää etsimään Mariaa. Myöhemmin Matti kertoi, että äidinäiti olikin antanut Marian Viipurin lastenkotiin ja hänet oli sieltä adoptoitu. Hän kertoi, että jäljet loppuivat siihen eikä hän saanut tietää, missä Maria on. 

Kesäkuussa 2014 toimitti haastemies meille testamentin, joka oli Marja Soira Artisalon tekemä. Hän oli äidin kadonnut sisko, joka oli adoptoitu Suomeen, silloisen Kiinan konsulin perheeseen. Maria (Marja) oli siis koko ajan ollut Suomessa eikä äiti saanut koskaan tavata sisartaan, jota hän kovasti kaipasi. Jää ikuiseksi salaisuudeksi, löysikö Matti Ojanperä Marjan ja kielsikö Marja ehkä kertomasta olemassaolostaan. Oliko Marja katkera siitä, että hänet oli annettu pois? On paljon kysymyksiä, joihin ei koskaan saada vastausta.